Ylpeys ja Ennakkoluulo ovat läheisiä sukulaisia. Molemmat osaavat muuntautua lähes tunnistamattomaksi ja ne pukeutuvat usein jopa nöyryyden viittaan. "Enhän minä nyt mitään...." tai "Mikähän eläjä tuo uusi tyyppikin oikein on..." Miten Ylpeys ja Ennakkoluulo vaikuttavat meissä? Entä seurakunnan sisällä?
Ylpeys mainitaan Raamatussa monessa kohtaa. Sananlaskuista se löytyy esim. kohdasta 8:13 puolivälistä: "Kopeutta ja ylpeyttä, pahuuden tietä ja kavalaa suuta minä vihaan."
Sananlaskut 16:5 sanoo: "Jokainen ylvästelijä on Herralle kauhistus: totisesti, sellainen ei jää rankaisematta.", ja 16:18 lisää: "Kukistumisen edellä käy ylpeys, kompastumisen edellä ylimielisyys."
Ylpeyden monet kasvot
Ylpeys on ongelmallinen käsiteltävä. Meihin on sisään rakennettu tarve miellyttää ja saada esimerkiksi vanhempamme tai opettajamme ylpeiksi neuvokkuudestamme, yritteliäisyydestämme ja onnistumisistamme. Se on luonnollista ja rakastettavaakin.
On aivan normaalia ja tervettä tuntea ylpeyttä myös omista, kenties kovallakin työllä hankituista saavutuksista, osaamisesta, lapsistaan, jne. Mutta missä vaiheessa ylpeys kääntyy negatiivissävytteiseksi tunnetilaksi tai peräti ominaisuudeksi?
Ollaan jo melko pitkällä kun alkaa tuntua, että on itsearvoisesti parempi kuin muut. Että jo lähtökohta on se, että kukaan muu ei kykene samaan kuin minä.
Mikä on Ylpeyden taustalla?
Ylpeys on mestarimuuntautuja, jota harvemmin näkee peilissä. Ylpeyden nähdäkseen ja sen tunnistaakseen täytyy olla valmis nöyrtymään oman kiillotetun peilikuvansa edessä.
Uskon, että ylpeästi tai ylimielisesti käyttäytyvä ihminen suojelee käytöksellään omaa epävarmuuttaan. Ylpeys on epäonnistunutta yritystä piilottaa oma riittämättömyyden tunne. Se voi olla jopa lamaannuttavaa pelkoa siitä, että "menetän asemani/kasvoni". Pahimmillaan se sairastuttaa; iso osa arjesta voi mennä statuksen ja kulissien pystyssä pitämiseen. Ylpeyden päätepysäkillä voimme vain todeta kuinka eristäytyneitä olemme; sekä toisista ihmisistä että Jumalasta. Ei hyvä.
Ylpeys ja Ennakkoluulo seurakunnan sisällä
Seurakunnassa Ylpeys näkyy esimerkiksi yrityksinä varjella omaa asemaansa. "Olen 'saavuttanut' seurakunnassani jonkun statuksen, jota kohden olen tietoisesti tai kenties tiedostamattani pyrkinyt. Minulle se kertoo erinomaisuudestani tai siitä, että olen päässyt paikalleni vain, koska olen parempi kuin muut."
Olen saanut myös itseni kiinni ylimielisyydestä, enkä ole lainkaan ylpeä siitä; kuinka pienestä sielusta niissä tilanteissa onkaan kyse! Olen syyllistynyt siihen itse, mutta myös saanut sitä osakseni: kulkenut ihmisen ohi kuin hän kirjaimellisesti olisi ilmaa. Kuulostaako tutulta?
Näissä tilanteissa seurakunnassa on usein mukana myös Ennakkoluulo, joka on lähes yhtä hyvä naamioitumaan kuin sisarensa Ylpeys. Ennakkoluulossa voi olla kyse monista lähtökohdista, mutta ainakin pelko siitä, että "tuo ihminen voi viedä jotain pois siitä, mikä on minun".
Kysyisin: "mistä siitä"? Siitäkö, että seurakuntaperhe vahvistuu ja moninaistuu? Siitä, että tavoitetaan uusia ihmisiä Taivastielle yhä enemmän, tai että saadaan uutta rohkaisua ja voimaa kannattelemaan toinen toistamme matkalla Isän luo?
Resepti Ylpeyteen ja Ennakkoluuloon
Ylpeyteen auttaa nöyrtyminen ja ennakkoluuloon tutustuminen, simple as that.
* Resepti ylpeyteen on nöyrtyminen Isän ja kanssaihmisten edessä. Oman haarniskan, jos ei nyt suorastaan riisuminen, niin ainakin vähän sen saranoiden raottaminen. Kuinka nopeasti ja tarkasti huomaamme ylpeyden toisessa ihmisessä, ja kuinka vaikeaa siitä onkaan saada otetta omasssa itsessämme.
* Resepti ennakkoluuloon on tutustuminen ja asennoituminen siihen, että "se mitä tämä ihminen voi tuoda ei ole minulta pois". Ennakkoluulon multana on usein uuden kohtaamisen pelko. Tuttu ja turvallinen muuttuu. Itse muistan elävästi tunteen, kun näin elämäni ensimmäisen kerran tummaihoisen ihmisen. Olin ehkä noin kymmenvuotias, ja käymässä pääkaupungissamme. Onneksi hän oli kaukana Mannerheimintien toisella puolella, eikä tajunnut hämmästelyäni.
Haastan meitä kaikkia seurakuntien sisällä kohtaamaan uusia ihmisiä avoimin mielin ja terveesti uteliaalla asenteella. On monia, jotka hukkuvat kirkkojen penkkeihin sen sijaan, että uskaltautuisivat tulemaan todelliseen leivän murtamisen ja ehtoollisen yhteyteen, joka tapahtuu ennen kaikkea seurakunnan arjessa. Tulkoon ja olkoon siunattuja alkuja, Jeesuksen nimessä!
