1001 päivää hullujen huoneella

Samoissa kansissa…

”Miten kuvailisit sitä?”
– No en tiedä. En todellakaan osaa sanoa…

En oikein tiedä mikä tähän alkuun sopisi… Kun ei tähän oikein käy mitkään sanat. Aika harvoin postausta aloittaessani on tälläinen tunne. Mutta siis olen kohdannut joukon tekstejä, jotka… ovat samojen kansien välissä. Ne ovat niin erilaisia kuin ovat yö ja päivä, ja kuitenkin niin samanlaisia, että voi helposti uskoa niiden kertovan saman elämän käänteistä.

Kyseessä on toisen mikkeliläisen ja tämän vuoden esikoisrunoilijan, Helena Varjuksen runokirja 1001 päivää hullujen huoneella (Mediapinta, 2018). Kuulin kirjasta aivan sattumalta, kun juttelin puhelimessa entisen naapurini kanssa. Otin saman tien Helenaan yhteyttä, sillä minua kiinnosti asia tavattomasti!

Helena on entinen sairaanhoitaja, joka sairastui vakavasti nuorena naisena. Hänen runoistaan nousee vahvasti elämänkokemus, ja se on varmasti vienyt hänet kirjaimellisesti polvilleen monet kerrat. On niin rakasta nähdä, kuinka ihmisessä sisällä oleva luovuus saa aikaan jotain näin kaunista ja tärkeää. Jos näitä runoja koskettaisi, ne tuntuisivat kunnon turvesuolla muhineelta kostealta, rikkaalta mullalta.

Jotenkin Helena Varjus kirjoittaa niin raa’alla voimalla ja kuitenkin tekstin pinta on niin ohuen ohut, että voi melkein kuulla sen helisevän säröiksi. Niissä näkyy elämän inhorealistisine oikkuineen, mutta myös sen todellinen kauneus pinnan alla.

Ihan ensimmäiseksi runoilija kirjoittaa:

Tämä on sitten todella
likainen tarina, ja voitte
vapaasti oksentaa jo
heti alkajaisiksi jo
heti alkumetreillä.

Kirjan päättää takakannessa oleva runo nimeltään Rakkaus:

Rakkaus kuin vanha hauras posliiniastiasto
Se kiinalainen, Kashimir-kuvioinen.
Paljon käytetty ja kovassa kulutuksessa
päässyt pinta haurastumaan.
Silti se on kaapissa arvokkaimmalla paikalla.
Kätkeehän se sisälleen kupilliset
kuumaa ja kylmää, vilua ja onnea.
Koko elämän se tietää iloineen ja suruineen.
Sen haurasta kauneutta voivat
muutkin ihailla kuin minä itse.

Tämä postaus kääntyi nyt ikään kuin ”kirja-arvosteluksi”, mitä se ei suinkaan ole. En edes osaisi ammattimaisesti arvostella. Kirja kannattaa kuitenkin napata lukuun, se löytyy useista kirjakaupoista ja kirjastoista. Lukukokemukseen minulla ehkä vaikutti se, että ”tunsin” kirjoittajan, mutta niin tai näin, luin kirjan kertaistumalla alusta loppuun. Todella syvää, arkirealistista, pysäyttävää tekstiä.

Nämä tekstit ansaitsevat tulla luetuksi. Ne kertovat elämän siitä puolesta, joka suurimmalle osalle ihmisistä jää täysin pimentoon. On hyvä tietää mitä suljettujen ovien takana tapahtuu. Niiden, joiden taakse me olemme itsemme lukinneet.

P.S. Käy lukemassa myös Vieraskynä-postaus, jossa syyskuun vieraana on niin ikään mikkeliläinen esikoiskirjailija Essi Ihonen! ❤️

Kommenttisi: